Tasa-arvoinen vanhemmuus haastaa, raastaa ja rikastuttaa

Eilen Suomessa nostettiin lippu salkoon Minna Canthin ja tasa-arvon kunniaksi, tänään taas on Espanjassa on vietetty isänpäivää, Día del Padrea. Peräkkäiset juhlapäivät saivat miettimään, miten tasa-arvoinen vanhemmuus toteutuu perheessämme. Vai toteutuuko se?

Ennen lapsen syntymää olin ajatellut meidän toteuttavan tasa-arvoista vanhemmuutta. Jakaisimme perhevapaat, kotityöt ja vanhemmuuden tasaisesti. Julkinen tasa-arvokeskustelu oli saanut minuun iskostettua ajatuksen äidin ja isän tasapäistämisestä vanhemmuudessa. Olin nähnyt vanhemmuuden ennen kaikkea yhteiskunnan ja tilastojen näkökulmasta, en yksilöiden kokemuksen kautta. Vauvan synnyttyä yllättäen tunsinkin, että en kaivannut meille tasa-arvoisuutta. En ainakaan sellaista, joka oli mitattavissa käytettyinä vanhempainvapaakuukausina tai tasaisesti jaettuina kotitöinä. Tajusin, että juuri meille tasa-arvoinen vanhemmuus ei tarkoittanut tasapäistämistä vaan erilaisuutta, erilaisten osaamistemme hyödyntämistä sekä erilaisten elämäntilanteidemme huomioimista.

Ajattelen tasa-arvoisen vanhemmuuden nykyään samanarvoisuutena, en samankaltaisuutena. En koe relevanttina tavoitetta, jossa vanhempien täytyisi jakaa samanlainen tapa toimia perheen aikuisina. Meillä on mieheni kanssa hyvin erilaiset persoonat, temperamentti ja tapa toimia arjen asioissa, lapsen syntymä ei sitä ole muuttanut. Niinpä sillä tasa-arvoisuudella on iso merkitys, että saamme vanhempina vapauden toimia omalla tavallamme isänä ja äitinä. Kolikon toisena puolena se tarkoittaa sietokykyä kestää toisen erilainen toimintatapa arjen askareissa.

Kuva: Pinterest

Pyrimme rakentamaan yhteistä vanhemmuutta toistemme vahvuuksille. Koska olen meistä parempi kokki ja vertailen mielelläni välikausihaalareiden hintoja, olen keittiömme valtias ja vastaan lapsen vaatehankinnoista. Mieheni taas loistaa lasten viihdyttäjänä ja perheemme filosofisten keskustelujen Sokrateena, kun itselläni ajatus moisesta saa lähinnä ahdistuksen hikipisaroita ohimoille. Sitten arjessamme on pyykkihuollon ja pölyjenpyyhinnän täyttämä harmaa alue, jonka periaatteena toimii pappani käyttämä, sukupuoliset raja-aidat jo 50-luvulla rikkonut, sananlasku: meillä ei ole miesten ja naisten töitä, meillä on vain tekemättömiä töitä.

Se, että molemmat saavat loistaa ja toteuttaa parhaita puoliaan yksilöinä ja vanhempina, tekee arkemme paitsi suhteellisen sujuvaksi myös onnelliseksi. Toki eteen tulee hetkiä, jolloin omalta osaamisalueelta täytyy hypätä toisen tontille. Se onnistuu meiltä molemmilta, mutta se ei kuitenkaan ole aina helppoa. Siis sille taitavammalle osapuolelle. Aika usein niissä tilanteissa olisi helppoa osoittaa sormella toisen heikkoja kohtia ja käyttää niitä hyväkseen. Naljailla tai arvostella. Paljon enemmän vaatii toisen tukeminen ja tsemppaaminen niissä hetkissä ja asioissa, joissa tietää toisen olevan epävarma tai muuten vain heikoilla.

Vanhemmuuden jakaminen hyvin erilaisen ihmisen kanssa rikastuttaa. Kun toinen tekee asiat eri tavalla ja onnistuu aina asioissa, joita itse ei hallitse, saa mahdollisuuden oppia ja kehittyä toisen vahvuuksien vanavedessä. En varmasti olisi näin rento ja leikkisä vanhempi, ellen olisi saanut sitä mallia puolisoltani ja hänen tyylistään olla isä. Erilaisuutemme ansiosta olen itse kehittynyt ja laajentanut tapaani olla äiti sekä vanhemmuuden jakava puoliso. Vaikka erilaisuus välillä ärsyttää, olisi todella tylsää, jos puolisoni olisi vanhempana kuin kopio itsestäni.

Tänään hurraa kaikukoon siis teille isit, iskät ja faijat! Hurraa myös tasa-arvo! Sillä se jos mikä on tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa jokainen saa toteuttaa omaa vanhemmuuttaan omasta sydämestään ja vahvuuksistaan käsin.