10.3.2016

Uusperheessä tarvitaan aitoutta ja myötätuntoa

Otsikoin tämän kirjoituksen aluksi Pelko uhkaa uusperhettä. Tajusin langenneeni ansaan, joka meille usein asetetaan. Uusperheestä puhutaan yleisimmin ongelmalähtöisesti, missä uusperhe, siellä ongelma.

Olen elänyt uusperheessä vasta reilut kolme vuotta. Tapahtumien valossa voisi luulla, että on kulunut vuosikymmen. Jos koko kuviota tarkastelee, on muutamaan vuoteen mahtunut lukuisia muuttoja, kauniita kihlautumisia, uusia kouluja, vaihtelevia asumisrytmejä ja kirsikkana kakussa uusi vauva. Oman pääni sisällä olen myös ehtinyt kymmenet kerrat pakata henkisiä muuttolaatikoita, samoin kuin hyväksyä sen, että on hyvä juuri näin. Sanotaan, että uusperheen hioutuminen vie noin seitsemän vuotta ja se on helppo uskoa. Elämämme hakee koko ajan muotoaan ja itse etsin paikkaani kuviossa.

Jos uusperhe-elämämme asetettaisiin aikajanalle ja systeemi piirrettäisiin kokonaisuudeksi, voisi jokaiseen vaiheeseen piirtää myös mörön nimeltä pelko. Pelko voi tulla esiin milloin vain, piiloutua välillä tai olla läsnä vuosikausia.

Mikä uusperheissä pelottaa? Uusperhe kasvaa arpikudoksen päälle, sillä historiassa tapahtunut eroprosessi on haavoittanut jokaista mukana ollutta aikuista ja lasta. Ja kun kuvioon tulee mukaan uusia aikuisia ja heidän mukanaan mahdollisesti lisää lapsia, moninkertaistuu haavojen ja pelkojen määrä. Jokainen uusperhe, sen jäsen ja pelko ovat uniikkeja, mutta tunnistan omasta ja vertaisteni tarinoista useita samoja mörköjä. Pelon aiheuttajia ovat muun muassa pelko epäonnistumisesta, pelko kontrollin menettämisestä, pelko yksin jäämisestä, pelko kunnioituksen puutteesta ja pelko rakkaudettomuudesta. Monella tapaa näen nämä kaikki pelot huolena hyväksytyksi tulemisesta sekä pelkona omasta epätäydellisyydestä.

 <*> ATELOPHOBIA <*>:


Luulen, että yksi pelon ilmapiirin ylläpitäjistä on uusperheen yllä leijuvat myytit ja odotukset. Uusperheen myyteistä voimme lukea satukirjoista ja iltapäivälehdistä, oletukset kasvavat omissa ajatuksissamme ja voivat hyppiä sammakoina ystävien ja tuttavien suista. Kun yrittää asettua rooliin, joka ei mahdu sydämeen, ahdistuu. Yksi ei uskalla rakastaa toisen lasta, toinen taas yrittää väkisin tuntea puolison lapsen kuin omanaan. Lapsi voi pelätä menettävänsä vanhemman uuden rakkaan ja toinen lapsi taas yrittää sopeutua sietämään uutta vanhempaa. Biologiset vanhemmat kamppailevat kukin omalla tavallaan entisen ja uuden suhteen dynamiikan ytimessä. He ovat muuttuneet, mutta silti vanhat roolit pysyvät tiukassa. Maaperä on hedelmällinen peloille.

Myyteistä myötätuntoon

Pelko ei pidä aitoudesta ja rehellisyydestä. Niinpä olen ottanut omaksi selviytymiskeinokseni ja pelkojen nujertajaksi rehellisyyden. Rehellisyydellä tarkoitan aitoutta olla oma itseni uusperheessä. Se on myös tilan antamista muille, heidän valintojensa sallimista ja omien odotusteni minimoimista. Voi kuulostaa helpolta, mutta rehellisyys ja aitous ovat haastava laji eikä uusperheyhtälö tee sitä ainakaan helpommaksi. 

Rehellisyys on myös erilaisten tunteiden tunnistamista. Olen antanut itseni olla vuoroin etäinen ja vuoroin uusperheemme ytimessä. Olen saanut oksentaa ikävät tunteet puolisolleni, jonka kanssa jaamme myös uusperheemme onnistumiset ja ilon aiheet. Arjessa voi harjoitella eräänlaista pelkojahtia, kun omista tunnetiloistaan aistii taustalla vaikuttavat mahdolliset pelot. Kun pelko jää kiinni, sen voima vähenee.

Aitous ja rehellisyys itselle tuovat mukanaan positiivisen, koko uusperhekuviota kannattelevan tukipilarin: myötätunnon. Kun uskaltaa itse kohdata aidon epätäydellisyytensä ja elää rehellisesti, myötätunto toisia kohtaan kasvaa kuin itsestään. Ärsyttävintäkin puolisoa, eksää, uutta vanhempaa tai lasta kohtaan on helpompi kokea myötätuntoa, kun on itse aito ja rehellinen itselleen. Toisen puutteita ymmärtää ja kestää paremmin, kun hyväksyy ensin ne itsessään.

En halua romantisoida uusperhe-elämää. Se ei sovi heikkohermoisille. Silti uskallan väittää, uusperhe voi olla suuri lahja. Ainakaan itse en ole kokenut tehokkaampaa elämän oppikoulua. Ja mistä uusperhe eniten opettaa, on oma itse. Se pakottaa löytämään vastauksia haastaviin tilanteisiin omasta itsestään. Yhtenä hetkenä sitä tarpoo syvällä suossa, toisena kaikki tuntuu höyhenen kevyeltä tanssilta. Uusperhe ottaa ja antaa moninverroin kaikilla äärilaidoillaan.

Rehellisesti sanottuna vaihtaisin edelleen elämäni mieluummin ydinperheeseen, jos se taikasauvaa heilauttamalla onnistuisi. Vuodet ovat kuitenkin tehneet sen, että miettisin ratkaisua pidempään kuin aiemmin. Uskon, että seitsemässä vuodessa kasvan siihen, että olen tyytyväinen näin.

2 kommenttia:

  1. Tärkeä aihe. Kriisistä toiseen täälläkin mennään uusperhe kuvioiden kanssa. Kriisit onneksi kuulemma kasvattaa... Olen tosin vuosien mittaan oppinut nauttimaan kolmantena (tai neljäntenä) vanhempana olosta. Voin olla se hieman rennompi vanhempi. Säälin tosin joskus biologisia lapsiani, etten osaa olla yhtä rento äiti, kun olen äitipuolena. Onneksi juuri tällä hetkellä en voi olla missään muualla, tai minkään toisen lainen vanhempana ja pelkoineni kaikkineni, millainen juuri nyt olen. Tästä voin kuitenkin kasvaa mihin suuntaan vaan ja se on huojentavaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja pakko lisätä vielä, että kirjoitit ihanasti myötätunnosta ja aitoudesta! Armollisuuden oppiminen ja opettelu on ollut varmasti tärkein opeteltava asia. Kaikki saa sen myötä tilaa hengittää. <3

      Poista