30.7.2016

Havaintoja hiljaisuudesta

Miltä kuulostaa päivä, jolloin et puhuisi? Ehkä jopa viikko. Kaikki tavalliset puuhat aamuherätyksen ja illan nukahtamisen välillä sanomatta sanaakaan. Perheen kanssa, yksin, kaupassa tai kirjastossa. Testasin asiaa, kun vietin heinäkuussa hiljaisuuden retriitin. Koska olosuhteet eivät sallineet aiempien kesien tapaan vetäytymistä viikoksi joogan, kirjoittamisen tai metsän ääreen, päätin järjestää retriitin itselleni arkisesti kotioloissa. Ja mikä kokemus siitä tulikaan.


Retriitti eli retretti (< ransk. retrait, 'vetäytyminen' < lat. retraho, 'noutaa takaisin') on vetäytymistä arkielämästä ja hiljentymistä esimerkiksi hengellisistä syistä.


Niinpä aloitin puhumattoman ajanjaksoni eräänä heinäkuun maanantaina. Ihan niinkuin ennenkin, oli aamupuuron keittämiset ja peräkkäiset suihkuvuorot. Lapsen kanssa leikkimistä ja kauppalistan laatimista. Rutiinit, joissa sanoilla ei ollut merkittävää sijaa. Helppoa, ehdin jo ajatella.

Mutta ei mennyt kauaakaan, kun huomasin, että puhumattomuuteni ei tarkoittanut hiljaisuutta. Jos hiljentyminen on ollut rentouttavaa ja vaivatonta erilaissa retriittikeskuksissa, oli tilanne täysin eri omassa keittiössä, arkiaskareiden keskellä ja perheen läsnäollessa. En tiedä kumpi tuntui pahemmalta, melu pääni sisällä vai sen ulkopuolella. Oli kuin jokainen mieleeni vierähtänyt ajatus olisi ollut karjuva huuto. Toistenkin puhe tuntui tulevan megafonista.

Päästyäni joten kuten sinuiksi voimakkailta tuntuvien sanojen kanssa, aloin kuunnella omia ajatuksiani. Mitä mietin? Sitä, miten olisin osannut täyttää tiskikoneen paremmin. Kuinka olisin valinnut erilaiset vaatteet lapselle. Millä värillä aurinko täytyy piirtää. Kuinka kaapissa on vääränlainen viini suunnitellun iltaruuan kanssa. Onneksi en voinut sanoa noita kaikkia ääneen. Ennen kuin kolmeakaan tuntia oli ensimmäisestä retriittipäivästä kulunut, olin jo tuskastunut ajatuksiini, joita jouduin kuuntelemaan.


In the midst of movement and chaos, keep stillness inside of you.-Deepak Chopra      (☆ By Antonio Mora ☆):
Kuva: Antonio Mora


Mitä sitten kuulin muuta kuin ajatuksiani? Enpä paljon muuta, huomasin. Sillä tiedäthän keskustelun, jossa olet puhunut pitkään ja huolellisesti, ehkä jopa avannut herkkää sisintäsi, ja sitten keskustelukumppanisi avatessaan suunsa, huomaat, ettei hän selvästi ole kuullut sanaakaan. Tein juuri tuota. Kuuntelin, mutten kuullut. Sillä kun muut puhuivat, mieleni vain odotti kuumeisesti vuoroaan, että se pääsee sanomaan omat nokkeluutensa tai järkähtämättömät mielipiteensä. Onneksi olin edelleen hiljaa. Hävetti ja nolotti.

Arki jatkui, samoin puhumattomuuteni. Oli vaipanvaihdot ja kauppareissut. Kohtaamisia tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Pikku hiljaa toistuvat vuorovaikutustilanteet alkoivat todistamaan sanattoman yhteyden vahvuutta osoittaen samalla selkeimmät katvealueet. Vahvin ja luontevin hiljainen yhteys syntyi lasten kanssa. Tuntui, kuin en olisi koskaan heidän kanssaan sanoja tarvinnutkaan. Myöskään yhteys puolisooni ei kaivannut lausuttuja lauseita. Vaikka kohtasimme uusia tilanteita eivätkä totutut rutiinit auttaneet hiljaisuuden yli, pystyin perheeni kanssa olemaan puhumatta. Olin tutussa vuorovaikutuksessa, mutta hiljaa.

Hankalia tai kiusallisia tilanteita tuli vastaan yllättävän vähän. Se oli kuitenkin helppo huomata, että ne, keiden kanssa minulla ei ollut jakaa kuin keskusteluyhteys, tilanne oli vaikeampi. Kyse ei niinkään ollut suhteemme laadusta tai siitä tunsimmeko toisemme, vaan jostain luonnollisesta taidosta avata itseämme muullakin kuin sanoilla. Vasta nyt todella tajusin, miten suuri taito on olla yhteydessä toiseen ilman puhetta.

Mitä pidemmälle retriitti eteni, sitä helpompi oli olla hiljaa. Aloin myös huomata muutokset. Ja tietenkin, ne tapahtuivat juuri siellä, missä alussa kipinöi. Enää en valmistautunutkaan oman puheenvuoroni esittämiseen. Minun ei tarvinnut tarkentaa toisen lauseita tai esittää pätevämpää mielipidettä. Vain kuuntelin, ja kuulin. Toisten sanomisetkaan eivät enää herättäneet tuntemuksia suuntaan tai toiseen. Edes omalla reaktiollani toisten sanomisiin ei ollut enää merkitystä. Ainoa asia, jonka huomasin haluavani ilmaista, oli pienet positiiviset viestit vuorovaikutuksen hetkissä. Kiitos näkyi katseestani ja toisten välittäminen välittyi uudenlaisena tyyneytenä ja hyväksyvänä läsnäolona. Tajusin, että nuo riittivät sanoitukseksi kaikissa tilanteissa.

Nyt sanat ovat palanneet huulilleni, mutta retriitin vaikutukset kantavat yhä. Huomaan aiempaa helpommin päivittäiset turhat lausahdukseni, vaikka ne hyppivätkin kyllä sammakoina ulos suusta. Arvostan myös entistä enemmän ihmisiä, jotka osaavat olla hiljaa. Kun on tarkkaillut itseään ja tarvettaan täyttää tyhjä tila puheella, näkee sanojen käytön aivan uudella tapaa taiteena ja hiljaisuuden todellisena taitolajina. Se on taitoa vaientaa ego, jolla on tarve tehdä itsensä näkyväksi, paremmaksi tai oikeassa olevaksi. Se on kykyä hyväksyä olemassa oleva, juuri sellaisenaan ja juuri siinä hetkessä. Silloin sitä on luonnostaan ihan vain hiljaa.

4.7.2016

320 aurinkoista päivää

Kun maanantai ja perheemme yhteinen loma alkoi kaatosateen saattelemana, ropisi maahan pisaroiden lisäksi myös viimeiset rippeet viettämästäni kuherruskuukaudesta Suomen kesässä. Espanjassa eletyn talven jälkeen on tuntunut elämykselliseltä olla taas Suomessa. Olen nauttinut olostani kaikilla aisteilla. Värit, tuoksut ja maut ovat hellineet jokaista soluani ja tuoneet esiin ne kaikki muistot ja merkitykselliset asiat, joita suomalainen luonteenlaatuni on kaivannut. Mutta sitten se iski. Kaipuu Espanjan kirkkaan sinisen taivaan alle. Kun vuodessa on yli kolmesataa aurinkoista päivää, sadepäivä silloin tällöin ei haittaa. Huomenna paistaa taas. Täällä pohjoisessa ei ole lupausta paremmasta. Ei edes kesällä.

Siinä se tuli, todellinen syy, miksi muutin Espanjaan. Vaikka onhan syitä toki muitakin, varsinkin sellaisia, jotka mainitsen ennen miellyttävää ilmastoa. Kun joku kysyy syytä muutollemme, vastaan tärkeimpinä motiiveina mieheni työkuviot sekä intressini kielitaidon kartuttamiseksi. Myös taloudelliset perusteet olivat syy muuttoon, mutta niistäkään en aina kehtaa mainita. Paitsi täällä blogissa.

Manatessani suomalaista kesäsäätä jäin miettimään, miksi itselle sopivan ilmaston valinta on tuntunut huonoksi perusteeksi ulkomaille muutossa. Sillä totuus kuitenkin on, että päätökseni kokeilla arkea eteläisemmällä leveysasteella johtui monin paikoin juuri ilmastollisista tekijöistä.  Keskusteluissa olen hieman häpeillen sivulauseessa maininnut, miten Andalusian sää on kiva bonus. Todellisuudessa se on kuitenkin enemmän.

Mikä sitten on hyvä syy niinkin isoon elämänmuutokseen kuin ulkomaille muuttoon? Ymmärrämme hyvin heitä, jotka seuraavat maailmalle työtä tai rakkautta. Sympatiamme on heidän puolellaan, joille valinta ei ole vaihtoehto, vaan pako vaarallisista tai epäinhimillisistä olosuhteista. Seikkailunhalukin tuntuu ihan hyvältä syyltä lähteä. Miksi siis itselle sopiva ilmasto olisi yhtään sen huonompi tai parempi syy muutolle?


Playas de Andalucia, Spain - Vintage travel poster, probably about 1930 - The parasols are still as colourful as ever! #beach #essenzadiriviera.com #spiaggia:
Kuva


Jos aiemmin olen ajatellut seuraavani aurinkoa, olen ollut väärässä. En ole muuttanut auringon perässä, vaan onnellisemman elämän. Kun harkitsee isoja elämänmuutoksia, on syy usein lopulta yksi ja sama. On lähtötilanne sitten pakon sanelema tai vapaaehtoinen valinta, valintojen taustalla on toive jollain tapaa paremmasta elämästä. Näin on ollut muissakin isoissa elämänvalinnoissani, helpoissa ja vaikeissa, iloisissa ja surullisissa.

Nyt yhden talven jälkeen voin suoraselkäisesti myöntää, että ilmaston merkitys ulkomailla asumisessani on entistä suurempi. Kyse ei ole sinänsä vain auringosta, vaan valosta ja sen tuomasta hyvinvoinnin lisääntymisestä. En muista yhtään talvea, jolloin olisin ollut niin pirteä ja elinvoimainen kuin viime talvena olin. Aamuheräämiset eivät tuottaneet vaikeuksia ja iltaisin väsymys iski vasta auringon laskettua. Päivään mahtui enemmän tehokkaita tunteja kuin Suomen kamaralla. Kun tätä tulosta peilaa vielä olosuhteisiin, joihon kuului öisin parin tunnin välein heräävä vauva, on lopputulema entistä vakuuttavampi.

Vaikka takana oli ihana ja energinen talvikausi Espanjassa, tiesivät minua kokeneemmat ulkosuomalaiset varoitella Suomen kesän lumosta tai ainakin sen tuomasta helpomman arjen houkutuksesta. Ja niin kävikin, Suomen suvi sai sateesta huolimatta miettimään taas valintojani. Onko perusteeni isoon elämänmuutokseen oikeasti riittävän hyvä? Onko kahden maan välille kehittämämme ylimääräinen säätö kaiken vaivan arvoista? Olenko nyt aivan varma?

Testasin asiaa kääntämällä ajatuksen päinvastoin. Mitä jos jäisimmekin kesän jälkeen Suomeen asumaan Espanjan sijaan? Entä jos palaisin siihen tuttuun ja turvalliseen arkeen, joka meillä oli? Mitä lisäarvoa se toisi minulle tai perheelleni, jos vertaan vaihtoehtoa viime talveen Malagassa? Vastausta ei tarvinnut jäädä odottamaan, sillä tiesin, ettei sitä tule. Suomi-arkemme oli ihanaa ja voisin kyllä palata siihen koska tahansa. Mutta jos voin valita, valitsen tällä hetkellä talveksi kodin Espanjasta. Kyllä, ihan vain sääolosuhteiden tähden.